Reija Silvennoinen
Pääaine: biokemia (jatko-opiskelija)
Tiedekunta: Bio- ja ympäristötieteellinen tiedekunta
Polkuni biokemiallisen tutkimuksen pariin on suhteellisen suoraviivainen: Kiinnostukseni luonnontieteisiin heräsi lukiossa ja valikoin lukujärjestykseeni kaikki mahdolliset biologian, kemian ja fysiikan kurssit. Kirjoitusten jälkeen mahdollisia opiskelualoja kartoitettuani päädyin biologiaan, sillä oletin, että yliopistotasoisen kemian ja fysiikan opiskelu edellyttää jonkinasteista matemaattista neroutta. Suuntasin siis integroinnin ja rationaalilausekkeiden pelossa kohti eläinten, kasvien ja biomolekyylien maailmaa.
Mikä maailma se onkaan! Mitä enemmän opin solubiologiasta ja biokemiasta, sitä kiehtovammalta ala vaikutti. Samalla hahmottui myös se, kuinka äärettömän paljon – ja toisaalta vähän – elämän rakentumismekanismeista molekyylitasolla tiedetään. Maisterintutkinnon jälkeen päädyin vuodeksi tutkimusassistentiksi yksityiseen biolääketieteen tutkimuslaitokseen, jonka tutkimussuunnat liittyivät graduni aiheeseen. Tuon vuoden aikana seurasin sivusta huippututkijoiden työtä ja pääsin itse myös tekemään ihan oikeaa perustutkimusta.
Kun tarjoutui mahdollisuus aloittaa väitöskirjaprojekti, tartuin tilaisuuteen ja hain jatko-opiskelijaksi Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteelliseen tiedekuntaan. Jatko-opinto-oikeuden saaminen edellytti tutkimussuunnitelman laatimista sekä työn ohjaajan ja tieteenalan asiantuntijoista koostuvan väitöskirjan seurantaryhmän nimeämistä. Jatko-opiskelijana sain palkkaa siitä, että tein tutkintoani, ja pääsin suunnittelemaan ja toteuttamaan tutkimusta laitoksen tarjoamilla välineillä. Ei mielestäni ollenkaan huono diili.
”Neroutta ei kuitenkaan edellytetty, sillä huippuälykkäät tietokoneohjelmat avustavat laskutoimituksissa.”
Jatko-opiskelija on yliopiston kurssitarjonnan ääressä kuin lapsi karkkikaupassa, sillä rajoitteita tai pakollisena tutkintoon kuuluvia opintoja on perustutkinto-opintoihin verrattuna melko vähän. Valitsin jatko-opintoihini hieman eläinfysiologiaa, kliinistä biokemiaa, konferensseja ulkomailla ja akateemisen kirjoittamisen kursseja. Opiskelin myös aikoinaan kammoksumaani matematiikkaa, sillä molekyylitasolla kemian, fysiikan ja biologian ilmiöt yhdistyvät saumattomiksi kokonaisuuksiksi, ja ilmiöistä tehtyjen havaintojen käsittely vaatii tilastotieteen ymmärrystä. Neroutta ei kuitenkaan edellytetty, sillä huippuälykkäät tietokoneohjelmat avustavat laskutoimituksissa.
”On todella hienoa olla mukana luomassa maailmaan uutta tietoa.”
Itse tutkimustyö on aikaa vievää, joten jatkotutkintoon kuuluvien 60 opintopisteen suorittamiseen vierähtää helposti muutama vuosi. Valtaosa tutkijan tyypillisestä työpäivästä saattaa kulua esimerkiksi laboratoriossa, konferenssiesitystä Powerpointilla askarrellessa tai järjestelmällistä tiedonhakua toimittaessa. Usein jatko-opiskelijoilla on myös opetustehtäviä. Työpäivät saattavat venyä ympäripyöreiksi, ja kokeellisessa tutkimustyössä ongelmanratkaisutaidoille on tarvetta jatkuvasti. Kaikki uurastus palkitaan kuitenkin viimeistään silloin, kun saa nähdä oman työnsä tulokset, jotka osajulkaisuväitöskirjassa ovat yksittäisten artikkelien muodossa, julkaistuna kansainvälisissä lehdissä. On todella hienoa olla mukana luomassa maailmaan uutta tietoa.